Etymologia

Sanan "ma" mahdollinen kehitys.

Etymologia (kreikan sanasta ἔτυμον ’oikea merkitys’) eli sanojen alkuperän tutkimus tai sananselitysoppi on kielitieteisiin, erityisesti historiallis-vertailevaan kielitieteeseen kuuluva tutkimusala, jonka tutkimuskohteena on sanojen alkuperä ja historia. Se on menetelmällisesti läheisessä yhteydessä äännehistoriaan. Sanaa etymologia käytetään myös synonyymina sanan alkuperälle.

Etymologia tutkii toisaalta sanojen äänneasun, toisaalta sanojen merkitysten historiaa. Se esittää rekonstruktioita sanojen varhaisimmista äänneasuista ja selvittää sanojen lainautumissuuntia kielestä ja kielikunnasta toiseen. Etymologian tutkimustuloksia julkaistaan tieteellisten artikkelien lisäksi etymologisissa sanakirjoissa.

Sanojen alkuperätyypit

Moderni etymologia tutkii sanojen suhteita toisiinsa toisaalta yhden kielen ja kielikunnan sisällä, toisaalta kielten ja kielikuntien välillä. Useimmiten sanat jaetaan alkuperänsä puolesta seuraaviin ryhmiin:

• omaperäiset perussanat, jotka ovat samaan kielikuntaan kuuluvien kielten yhteistä sanastoa ja palautuvat historiallisesti kielikunnan kantakieleen (esimerkiksi käsi, silmä, vesi)
• johdokset, jotka on muodostettu perussanoista johtimien avulla (esimerkiksi kirjasto < kirja, vuoristo < vuori)
• yhdyssanat, jotka on muodostettu yhdistämällä kaksi tai useampi sana (esimerkiksi kirjakauppa, silmälasit)
• lainasanat, jotka on omaksuttu toisista kielistä (esimerkiksi kuppi < ruotsin 'kopp', linja < ruotsin 'linje')
• onomatopoeettiset sanat, jotka ovat ääntä jäljitteleviä ja perustuvat kielessä oleviin ääntä jäljitteleviin konventioihin (esimerkiksi kolista, pärähtää)

On kuitenkin huomattava, että tällainen jako ei ole ongelmaton. Ns. omaperäisiin perussanoihin kuuluu runsain mitoin varhaisia lainasanoja, sillä myös varhaisilla kantakielillä on ollut lainakontakteja toisiinsa. Siksi esimerkiksi suomen kielen sana voi olla yhtä aikaa suomalais-ugrilaista ja laina-alkuperää. Se voi esiintyä lukuisissa sukukielissä, mutta olla alun perin lainattu näihin jostakin toisesta varhaisesta kielimuodosta. Myös alkujaan onomatopoieettinen sana voi olla sekä omaperäinen perussana tai lainasana.

Toinen ongelmaryhmä ovat ns. deskriptiiviset sanat, joissa esiintyy sanan äänneasun kehitystä ohjaavia äänteellisiä konventioita. Esimerkiksi sellaiset sanat kuin pörröttää, törröttää sisältävät -ö-äänteen, joka ilmaisee jonkinlaista affektia. Usein sanat, joiden merkitykseen liittyy tunteita herättävä komponentti, liittyvät affektisanojen ryhmään jolloin niiden äänteellinen ja merkityskehitys voi poiketa odotuksenmukaisesta. Onomatopoieettisia ja deskriptiivisanoja kutsutaan yhteisnimellä äänteellisesti motivoidut sanat.

Alkuperänsä puolesta sanat kuuluvatkin usein useampaan yllä mainituista ryhmistä. Sana voi yhden kielikunnan sisällä olla vanha perussana, mutta alun perin lainasana toisesta kielikunnasta, jossa se puolestaan voi olla äänteellisesti motivoitu johdos jne.

Etymologian tutkimuskohteena ei siis ole ainoastaan yksittäisen sanan alkuperä jossakin tietyssä kielessä vaan myös sanan historia kaikissa kielissä, joihin se on historiansa aikana kuulunut. Lisäksi etymologia tutkii myös sanaluokkien historiaa.

Etymologian perusoletuksia

Modernissa etymologiassa tutkitaan ensisijaisesti sanojen äänneasua, merkitystä ja levikkiä.

Etymologian perusoletuksiin kuuluu, että normaalitilanteessa samaan kantakieleen palautuvat sanat ovat kehittyneet säännönmukaisesti äännelakien ohjaamana. Hyvinkin erinäköiset sukukielten sanat ovat siis historiallisesti samaa juurta, jos niissä on tapahtunut säännönmukaisia äänteenmuutoksia. Siksi sanan alkuperän määrittelemisen kannalta äännehistorian tuntemus on keskeistä. Toisaalta äännehistoriallinen tietämys perustuu pitkälti etymologiseen tutkimukseen. Näiden kahden läheisen tutkimusalan välillä on siis jännite: toisaalta ne tuottavat toisilleen materiaalia, toisaalta perustuvat toistensa tuloksiin.

Sanojen äänneasun ohella toinen etymologian peruskriteeri on merkitys. Jotta kaksi sanaa voitaisiin liittää toisiinsa, niiden tulee olla merkitykseltään yhteneväiset, tai niiden merkitysten tulee palautua historiallisesti samaan merkitykseen. Merkityskehitys ei kuitenkaan ole samalla tavoin täysin säännönmukaisesti kuin äännehistoriallinen kehitys ideaalitilanteessa. Silti kielellinen merkityksenmuutos sisältää hyvin paljon eri konteksteissa toistuvia kehityksiä (esimerkiksi konkreettisen merkityksen abstrahoituminen, kokonaisuuden nimen siirtyminen osan nimeksi jne.). Nominien merkitys on yleensä vähemmän altis muuttumaan kuin verbien ja konkreettiset merkitykset ovat yleensä pitkäikäisempiä kuin abstraktit.

Sanan levikin tutkimuksella tarkoitetaan sanan esiintymistä samaan tai eri kielikuntiin kuuluvissa kielissä. Yleensä jos sanalla on laaja levikki yhteen kielikuntaan kuuluvissa kielissä kyseessä on vanha perussana, joka palautuu kantakieleen. Jos sana taas esiintyy eri kielikuntiin kuuluvissa naapurikielissä kyseessä on lainasana kielestä toiseen.

On kuitenkin huomattava, että myös yhden kielikunnan sisällä sanoja voi lainautua kielestä toiseen. Siksi levikkikriteeriä tulee käyttää yhdessä äänneasun tutkimisen kanssa.

Etymologisten tutkimusten merkintätavasta

Etymologisissa tutkimuksissa ja useimmissa etymologisissa sanakirjoissa sanan varhaisempi muoto ilmaistaan asteriskilla * ja sanan kehityssuunta nuolella →. Sanan lainautumista kuvataan yleensä merkeillä <>. Esimerkiksi suomen sanan käsi kehitys uralilaisesta kantakielestä voidaan kuvata näin:

käsi ← ural. *käti → unk. kéz, mari kid, komi ki jne.

Tällä tarkoitetaan, että sanan käsi kantamuoto varhaisimmassa rekonstruoitavissa olevassa suomea edeltävässä kielimuodossa, uralilaisessa kantakielessä on ollut muotoa käti. Tästä sanasta ovat suomen sanan käsi ohella kehittyneet muun muassa unkarin kéz marin kid jne.

Vastaavasti lainasanan lammas kehitystä voidaan kuvata näin:

lammas ← kantasuomi *lampas < germ. *lambaz 'lammas' (→ englanti lamb, ruotsi lamm jne.)

Tällä tarkoitetaan, että varhaisin suomea edeltävä kantakieli, johon sana lammas palautuu on kantasuomi, jossa sana on esiintynyt muodossa lampas. Tähän kielimuotoon sana on lainattu rekonstruoidusta germaanisesta kantakielestä, jossa sana on ollut muotoa lambaz. Tästä puolestaan ovat kehittyneet suluissa mainitut englannin, ruotsin ja muiden germaanisten kielten sanat.

Etymologisten tutkimusten lukemista voi joskus hankaloittaa tarkekirjoituksen runsas käyttö. Muun muassa Suomen kielen etymologisessa sanakirjassa ja sanakirjassa Suomen sanojen alkuperä käytetään niin sanottua suomalais-ugrilaista tarkekirjoitusta. Tämä on monien kielten perinteinen kirjoitustapa suomalais-ugrilaisten ja altailaisten kielten tutkimuksessa.

Etymologian historia

Jo antiikin aikana kirjoitettiin etymologiaa käsitteleviä filosofisia pohdintoja, joista kenties kuuluisin on Platonin kirjoittama Kratylos. Itsenäinen etymologisen tutkimuksen traditio syntyi myös Intiassa, sanskritin kielen viljelijöiden keskuudessa.

Nykyaikainen tieteellinen etymologia kasvoi kuitenkin vasta 1800-luvulla. Sen synnyssä oleellista osaa näyttelivät valistusajan oppineiden, muun muassa Gottfried Leibnizin ja Martin Vogelin pyrkimykset ryhmitellä maailman kieliä. Ajan hengen mukaisesti myös muun muassa suomalainen H. G. Porthan keräsi laajoja aineistoja maailman kielistä ryhmitelläkseen niitä.

Kun käsitys indoeurooppalaisten kielten ja suomalais-ugrilaisten kielten yhteydestä 1700-1800-luvun vaihteessa täsmentyi, alettiin kiinnittää huomiota näiden kielten äänteistön systemaattisiin yhtäläisiin eroihin. Erityisesti August Schleicherin työ johti nuorgrammatiikan syntyyn. Tämä tutkimussuunta pyrki määrittelemään yhden kielikunnan sisäiset äännesuhteet ja eri kielissä toimineet äännelait. Yhdessä nuorgrammatiikan kanssa kehittyi myös lainasanojen tutkimus.

1900-luvulla etymologian metodit ovat kehittyneet eniten kielitypologian myötä. Maailman ei-eurooppalaisten kielikuntien tarkempi tuntemus on johtanut kielellisten rekonstruktioiden täsmentymiseen ja huomion kiinnittymiseen rekonstruktioiden luonnollisuuteen. Myös merkityksenkehitysten tutkimus on edistynyt huomattavasti kielitypologian ja kieliopillistumisen tutkimuksen myötä.

Kirjallisuutta

• Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus. WSOY. Porvoo. 1966.
• Häkkinen, Kaisa: Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta: suomalais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodiikkaa. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja. Turku 1987.
• Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat? Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. SKS. Helsinki 1990.
• Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY sanakirjat. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
• Kulonen, Ulla-Maija: Sanojen alkuperä ja sen selittäminen. Etymologista leksikografiaa. Suomi 181. SKS. Helsinki 1996.
• Ravila, Paavo: Johdatus kielihistoriaan. Tietolipas 3. SKS. Helsinki 1946. (Uusintapainokset 1961, 1966, 1975)

Katso myös

• Kansanetymologia

Aiheesta muualla

• Suomen etymologinen sanakirja, Kotimaisten kielten keskus

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etymologia Wikimedia Commonsissa