Homeopatia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Homeopaattisia tuotteita.

Homeopatia (kr. όμοιος (hómoios) ’samankaltainen’ + πάθος (páthos) ’kärsimys’) on saksalaislääkäri Samuel Hahnemannin (1755–1843) tutkimuksiin perustuva[1] lääketieteen hylkäämä oppisuunta, jonka mukaan tauteja tulisi hoitaa antamalla potilaalle pieniä määriä sellaisia lääkeaineita, joka suurina määrinä tuottavat hoidettavan taudin oireita.[2] Tiedeyhteisön piirissä homeopatiaa pidetään uskomushoitona ja pseudotieteenä,[3] ja sairauksien hoidossa sen teho vastaa lumelääkityksen (placebo) tehoa.[4][5]

Hahnemann kehitti homeopatian tuskastuneena 1700-luvun alkeelliseen lääketieteeseen, joka oli potilaalle usein vaarallisempaa kuin hoitamatta jättäminen.[6]

Homeopatian harjoittajien mukaan kyseessä on vitalistinen hoitomuoto, jossa homeopaattisten lääkkeiden ajatellaan aktivoivan kehon omaa paranemisprosessia ja vahvistavan immuunijärjestelmää.[7] Lääkkeiden valmistus perustuu laimentamiseen ja ravistamiseen, jolloin lääkeaineen myrkyllisyys poistuu, kun taas itse aineen ominaisuuksien uskotaan säilyvän laimennukseen käytetyssä nesteessä (vesi, sokeri, alkoholi) niin sanotun muistijäljen tai energiakentän kautta.[8]

Homeopatian sisällä on erilaisia suuntauksia, joita erottaa toisistaan tapa määrätä lääkkeitä. Klassisessa homeopatiassa annetaan kerrallaan vain yhtä lääkeainetta. Kliinisessä homeopatiassa lääkemääräyksen perusteena on tauti tai kliininen oire. Kompleksihomeopatiassa käytetään valmisteita, joissa on yhdistettynä useita eri lääkeaineita.[7] Homeopatia ja antroposofinen lääkintä yhdistetään joskus toisiinsa, mutta kyseessä on kaksi eri suuntausta. Monissa Euroopan maissa homeopatiaa käytetään perinteisen lääketieteen rinnalla ja sitä harjoittavat sekä homeopaatit että siinä kouluttautuneet lääkärit. Säännökset ja yleisyys homeopatiaa koskien vaihtevat eri maissa.[8][9]

Homeopatian suosiota selittävät muun muassa hoitokäytännöt. Homeopaatti käyttää paljon aikaa potilaan tilan selvittämiseen, jolloin potilas kokee homeopaatin keskittyvän juuri hänen ongelmiinsa. Tutkimusten mukaan homeopaattiset lääkkeet ovat sokerivettä, joiden vaikutus selittyy lumevaikutuksella ja potilaan spontaanilla paranemisella.[1] Suomalaiset lääkärit eivät hyväksy homeopatiaa vaihtoehtoisena hoitomenetelmänä lääketieteen rinnalle; 2016 tehdyssä selvityksessä suurin osa heistä pitää sitä ”sairaiden ihmisten pettämisenä, joka pitäisi kieltää”.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel Hahnemann vuonna 1841.

Saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann julkisti homeopatian periaatteet ensi kerran vuonna 1796.[1] Homeopatian keskeiset teokset ovat Hahnemannin kirjoittamat Organon der rationellen Heilkunst (1810),[8] Materia Medica Pura vol 1–4 (1811–1818)[8] ja Die chronischen Krankheiten (1828).[11] Organon der rationellen Heilkunst -teoksen vuonna 1921 julkaistu kuudes painos on edelleen homeopatian perusteos.[12] Myös Hippokrates (460–377 eaa.) mainitsi kirjoituksissaan samankaltaisuuden periaatteen sairauksien hoidossa. Oksentamista Hippokrates lääkitsi antamalla oksetusta lisäävää lääkettä.[8] Paracelsuksen (1493–1541) kerrotaan niin ikään parantaneen ruttotautisia antamalla leivänpalassa potilaan tautieritettä.[7][8]

Hahnemann työskenteli lääketieteellisten kirjojen kääntäjänä ja sitä tehdessään törmäsi huomioon, jossa selitettiin, miten tärkeää on lääkkeen testaaminen terveellä ihmisellä. Kääntäessään skotlantilaisen lääkärin ja kemistin William Cullenin tekstejä saksaksi hän löysi ohjeita kiniinipuun kuoren käytöstä malarian hoidossa.[8] Hahnemann päätti testata kiniinipuun kuorta itseensä ja havaitsi sen aiheuttavan samanlaisia oireita kuin malariaan sairastuneilla. Kiniinin tehokkuus malarian hoidossa on myöhemmin todistettu, mutta Hahnemannin oireet aiheutti todennäköisemmin yliherkkyys kiniinille. Hahnemannin tulkinta oli kuitenkin se, josta homeopatia sai nimensä: "samanlainen parantaa samanlaisen". Tähän tulkintaan luottaen hän alkoi testata aikakautensa lääkkeitä, jotka olivat vielä tuolloin luonnontuotteita ja usein hyvin myrkyllisiä. Potilaita kuoli sairauksien lisäksi lääkkeiden yliannostukseen. Hahnemann alkoi tutkia aineiden laimentamista ja päätteli, että mitä enemmän hän laimensi sitä parempi lopputulos oli.[13] Tästä havainnosta alkoivat laajamittaiset ja järjestelmälliset tutkimukset, joissa Hahnemann testasi paitsi itsellään myös vapaaehtoisilla aikalaisillaan 90 lääkeainetta 40 vuoden aikana. Kuvattu tapa testata lääkeainetta tunnetaan käsitteenä lääkeaineen homeopaattinen pruuvaus.

Keskeiset periaatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Similia- eli samankaltaisuuden laki: "samanlainen parantaa samanlaisen" (similia similibus curantur). Tautiin liittyviä oireita terveellä aiheuttava aine parantaa samoista oireista kärsivän sairaan.
  2. Potensointi eli dynamisointi laimentamalla ja ravistelemalla: lääkeaineen vaikutus voimistuu sitä enemmän mitä pitemmälle sitä laimennetaan ja ravistetaan.
  3. Lääkkeen minimiannos käsittää ajatuksen laimennetusta lääkeainesta sekä nautitun lääkkeen pienestä kerta-annoksesta.
  4. Testaus terveillä ihmisillä.

Samankaltaisuuden laki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hahnemannin aikoihin Euroopassa esiintyi malariaa, jota hoidettiin kiniinipuunkuorella.[14] Kääntämänsä kirjallisuuden inspiroimana hän päätti nauttia kyseistä lääkettä, minkä seurauksena hän sai malariassa tunnettuja oireita. Lain lääkeaineen samankaltaisuuden parantavasta tehosta Hahnemann päätyi muotoilemaan kiniinipuunkuoren avulla tekemillään kokeiluilla. Hoidossa käytettävän lääkkeen tulisi kyetä tuottamaan terveellä henkilöllä samat oireet, jotka kulloinkin kyseessä olevassa sairaudessa esiintyvät.[12] Jatkettuaan kokeita muillakin aineilla, Hahnemann päätyi määrittelemään samankaltaisuuden lain, joka muodostaa homeopatialla parantamisen perustan.[8][11][15]

Potensointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeopaattisten lääkkeiden valmistuksessa oleellista on liuoksen potensointi eli dynamisointi. Potensointi tapahtuu lääkeliuosta järjestelmällisesti laimentamalla ja ravistamalla sitä jokaisen laimennuksen jälkeen. Mikäli lääke valmistetaan jommankumman tekijän jäädessä pois, ei tuloksena ole homeopaattinen valmiste.[8]

Minimiannos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hahnemannin mukaan vain yhtä lääkeainetta tulee antaa kerrallaan. Annetun lääkkeen vaikutusta on näin helppo seurata, mikä olisi mahdotonta kerrallaan useampaa annettaessa. Lääkeannoksen tulee myös olla pieni määrältään. Akuuttia tilaa hoidettaessa lääkeaineita voidaan antaa useampia peräkkäin edellyttäen, että potilaan sairauden kuva ei edetessään vastaa enää nautittua lääkettä.[11][16]

Testaus terveillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeopaattisten lääkkeiden testaaminen eli pruuvaus suoritetaan terveillä ihmisillä. Sana ’’pruuvaus’’ tulee kenties saksan testiä tai koetta tarkoittavasta sanasta ’’Prüfung’’ (tai vielä todennäköisemmin ruotsin kielen sanasta "prova" = kokeilla). Kun koehenkilöt ovat suhteellisen terveitä, muutosten havainnointi on helpompaa. Homeopaattisia valmisteita testatessa syntyvät oireet liittyvät lääkkeen yliannostukseen, mutta laimennettuina eivät aiheuta myrkytysvaaraa. Kokeiden tulokset on kirjattu useisiin kirjoihin, joita kutsutaan nimellä Materia Medica.[8][11][15][16]

Homeopaattiset valmisteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha pullo Hepar sulph -valmistetta, joka on tehty kalsiumsulfidista.

Asteikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homeopaattisia lääkkeitä valmistetaan eri vahvuisina eri asteikkojen mukaan. Asteikot ovat D-, C- ja Q- tai LM-asteikot. D-, C- ja Q-lyhenteet tulevat latinan sanoista decem (10), centum (100) ja quintum (5). Historiallisista syistä on erheellinen LM-merkintä jäänyt kuvaaman laimennussuhdetta 1:50 000. D-asteikko ilmoittaa suhdetta 1:10, C-asteikko 1:100. Joskus D-asteikkoa merkitään kymmentä tarkoittavalla roomalaisella numerolla X.[17] Esimerkiksi 1D tarkoittaa, että vaikuttavaa ainetta on laimennettu liuottamalla sitä yksi osa 9 osaan vettä, 2D taas, että näin saatua liuosta on edelleen laimennettu sekoittamalla yksi osa sitä 9 osaan vettä ja niin edelleen. Täten 1D-valmisteessa on varsinaista lääkeainetta 10 %, 2D-valmisteessa 1 %, 3D-valmisteessa 0,1 % ja yleensä nD-valmisteessa 102-n %. Lääkkeinä ei käytetä kaikkia valmistettavissa olevia vahvuuksia, vaan käytetyimpiä ovat 6D, 12D, 30D, 200D, 6C, 12C, 30C, 200C ja 1000C, joka tavallisimmin ilmoitetaan merkinnällä 1M.

Kantaliuos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantaliuosta kutsutaan myös emotinktuuraksi (mother tincture). Liukenevista aineista valmistetaan konsentraatti alkoholiin ja veteen. Liukenemattomat aineet kuten mineraalit ja metallit hierretään morttelissa maitosokerin kanssa. Menetelmää kutsutaan trituroinniksi. Trituroinnilla lääkeaine potensoidaan 3C/3D asti, minkä jälkeen syntynyt tuote laimennetaan alkoholilla ja valmistetaan lääkkeeksi korkeampina potensseina.[8][17]

Potensointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Potenssi tarkoittaa homeopaattisen lääkkeen vahvuutta. Kun lääkettä sekä laimennetaan että ravistetaan, kutsutaan toimenpidettä potensoimiseksi. Laimentaminen tapahtuu systemaattisen kaavan mukaisesti. Työskennellessään lääkärinä Hahnemann huomasi silloin määrättyjen lääkkeiden usein aiheuttavan myrkytysoireita potilaissa. Tämän seurauksena hän päätti kokeilla lääkkeiden laimentamista. Hänen huomionsa mukaan laimentaminen näytti parantavan eikä myrkytysoireita syntynyt.[8][11]

Jos valmisteen vahvuus on 12C tai 24D, grammassa tällaista valmistetta olisi vaikuttavaa ainetta teoreettisesti vain 10−24 grammaa. Tämä on kuitenkin jo pienempi kuin vetyatomin massa, mitä tosin ei vielä Hahnemannin aikana tiedetty. Tästä seuraa, että näin moneen tai vielä useampaan kertaan laimennetussa valmisteessa ei alkuperäistä vaikuttavaa ainetta ole enää yhtään molekyyliä jäljellä. Tämän osoittaa Avogadron vakion arvo 6,023 · 1023, joka on molekyylien lukumäärä moolissa ainetta.[8] Pitkälle laimennetut lääkkeet ovat saaneet aikaan epäilyjä homeopatian toimivuudesta, koska lääkkeiden ei katsota voivan vaikuttaa ilman vaikuttavien osien läsnäoloa.

Valmistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hahnemannin kehittämä laimennustapa lienee yleisin ja ehkä hyväksytyin tapa valmistaa lääkkeitä. Tapa tarjoaa vielä kaksi vaihtoehtoa, joko suhteet 1:10 tai 1:100, joista jälkimmäinen on käytännössä yleisempi. Noudatettaessa valmistuksessa jälkimmäistä tapaa otetaan kantaliuoksesta 1 tippa (osa), joka laimennetaan 99 tippaan (osaan) vettä tai alkoholia. Edettäessä korkeampiin potensseihin jo valmistetusta liuoksesta otetaan esitetyn kaavan mukaan aina 1 osa, joka sekoitetaan 99 osaan laimentavaa liuosta. Korsakovin menetelmän kehitti venäläinen homeopaatti Simeon Nikolajevits Korsakov (1788–1853), joka valmisti homeopaattiset lääkkeet tsaari Nikolai I:n käyttöön.[8]

Homeopaattista Rhus toxicodendron -lääkettä, joka on valmistettu myrkkysumakista.

Korsakovin menetelmällä mitataan kantaliuosta tietty määrä sopivaan määrään laimenninta astiaan, jota ravistetaan. Astian sisältö kaadetaan pois ja astian seinämille jää tippoina osa nesteestä. Nyt astia täytetään uudelleen laimentimella. Kolmessa ensimmäisessä potenssissa se tapahtuu kantaliuksen vahvuisella alkoholilla ja seuraavissa vedellä. Lääkkeen valmistaminen potenssista riippumatta tapahtuu samassa astiassa. Korsakovin menetelmällä valmistettuja lääkkeitä merkitään K-kirjaimella, esim. 6K, 12K. Menetelmä on edelleen käytössä etenkin Ranskassa ja Belgiassa.[8]

Skinnerin menetelmällä lääke potensoidaan 1000 asti Hahnemannin ja Korsakovin menetelmien yhdistelmällä, mistä eteenpäin se tehdään skotlantilaisen homeopaatin Joseph Skinnerin (1825–1906) kehittämällä laitteella.[8]

LM potenssit Hahnemann kehitti elämänsä loppupuolella. LM-potenssissa tippa 3C vahvuista liuosta laimennetaan 99 tippaan alkoholia ja ravistetaan. Tästä otetaan tippa, joka lisätään 500 tippaan laimenninliuosta, jota ravistetaan. Liuoksesta otettu yksi tippa lisätään 100 tippaan alkoholia, jolloin on saatu tämän asteikon ensimmäinen lääkeliuos, LM1.[8][17][18]

Hahnemannin aikana kaikki lääkkeet valmistettiin käsin alusta loppuun. Nykyisin lääkkeet valmistetaan homeopaattisissa lääketehtaissa. Euroopassa suurimmat valmistajat löytyvät Ranskasta (Boiron) ja Englannista (Ainsworths, Helios).[8]

Miasmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs ehkä vaikeimmin ymmärrettävistä homeopatian käsitteistä on oppi miasmoista, joka yksinkertaisimmillaan tarkoittaa yksilön sairastumistaipumusta. Laajemmin ajateltuna kyseessä on Hahnemannin tapa luokitella kroonisia sairauksia. Oppia miasmoista Hahnemann kehitteli potilastyönsä pohjalta 12 vuoden ajan ennen sen julkaisua kirjassaan Die chronischen Krankheiten (Krooniset sairaudet) v. 1828[11][19] Hän määritteli kolmen toisistaan poikkeavan miasman olevan perustana useimpien kroonisten sairaustilojen kehitykseen. Psoriittinen, sykoottinen ja syfiliittinien miasma ovat se maaperä, josta myös akuutit sairaudet syntyvät tämän ajattelun mukaan.[19]

Hahnemann päätteli ihmisten sairauskertomuksia analysoidessaan sairastumistaipumuksen olevan perimän kautta kerrostunut. Selvitystyön pohjana oli tarkka listaus hänen kaikkien hoitamiensa potilaiden vanhempien ja isovanhempien sairauksista.[20] Hahnemann huomasi pian miasmeihin liittyvän tietynlaisia oireita, joihin hän päätyi antamaan oirekokonaisuuden kattavia lääkeaineita tai nosodeja. Oireita tukahduttavat hoitomenetelmät kasvattavat henkilön alttiutta sairastua sairauksiin, jotka palautuvat useampaan miasmaan.

Sairauksien ilmenemistä eri miasmojen kautta tulee homeopatiassa tarkastella muutoksena elinvoiman tason vaihtelussa. Kullakin miasmalla on omanlaisensa heikkous tai taipumus tietyntyyppisiin sairauksiin. Mikäli potilaan elinvoima on esim. stressin vuoksi heikentynyt ja hän altistuu ulkoisista syistä tai käyttäytymisellään edesauttaa altistumista mm. patogeenisille mikrobeille, miasmaattisesta perimästään johtuen hän sairastuu miasmalle ominaiseen tapaan. Miasman vaikutus on sitä voimakkaampi mitä heikompi henkilön perusvitaliteetti on.[19][20]

Miasmat voidaankin kuvata tukoksena tai vääristymänä elinvoimassa, mistä voi seurata krooniseksi kehittyvä sairaus, joka voi saada alkunsa mm.

Miasmat eivät liity yksioikoisesti tauteihin, joista niiden nimet näyttäisivät olevan johdetut, vaikka niillä oma yhteytensä niihin onkin. Miasmoille Hahnemann luokitteli kolme eri vaihetta: dormantti, latentti ja aktiivinen. Hahnemannia seuranneet homeopaatit lisäsivät miasmakatraaseen vielä tuberkuliittisen ja karsinosiinisen eli syöpämiasman. Tuberkuliittisen miasman ajatellaan olevan psoriittisen ja syfiliittisen miasman yhdistelmä. Syöpämiasmassa yhdistyy edellä mainituista vähintään kolme, toisinaan jopa kaikki neljä.[11][19] Hahnemannin aikalaiset ja seuraajatkin ovat kritisoinnet oppia miasmoista. Luokituksen ajateltiin sotivan yksilöllistä oirekuvaa vastaan rajoittamalla kroonisten sairauksien määrää vain muutamaan. Monet kuulut homeopaatit esim. Constantine Hering, (1800–1880) ja James Tyler Kent, (1849–1916) ovat ylistäneet miasmojen käytön hyödyllisyyttä hoitotyössä.[11]

Homeopatiaa koskeva tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unkarin skeptikkoyhdistyksen tarjoamaa ilmaista homeopaattista olutta.

Homeopatian harjoittajat eivät ole kyenneet selittämään miten valmiste, joka ei sisällä ainoatakaan molekyyliä vaikuttavaa ainetta, voisi aiheuttaa biologisen vaikutuksen. Ranskalainen immunologi Jacques Benveniste esitti 1988 teorian, jonka mukaan vedellä olisi muisti, joka muistaisi siinä olleet molekyylit. Hän myös teki sitä tukevan kokeen. Kun koetta yritettiin toistaa, huomattiin, etteivät Benvenisten saamat tulokset pitäneet paikkaansa.[21]

Vuonna 1991 Benveniste voitti veden muisti -teoriallaan Nobel-palkintoja parodioivan Ig Nobel-palkinnon. Palkinto jaettiin sinä vuonna ensimmäistä kertaa ja se myönnettiin tutkijoille, joiden ”tutkimusta ei voi eikä pidä toistaa”. Sittemmin Benveniste väitti, että veden muisti olisi digitoitavissa ja siirrettävissä esimerkiksi puhelimitse. Hän sai tästä vuonna 1998 toisen Ig Nobel -palkinnon ollen ensimmäinen kaksinkertainen Ig-nobelisti.[22]

Lääketieteellisessä Lancet-aikakauslehdessä vuonna 2005 julkaistun katsauksen[23][24] mukaan 110:ssä eri homeopatian vaikutusta tutkineessa tieteellisessä tutkimuksessa ei onnistuttu osoittamaan homeopatian toimivan plaseboa eli lumelääkettä paremmin.

Homeopaattisen lääkkeen toimivuudelle ei ole lopulta mitään biologista perustetta. Kemiallinen analyysi on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että homeopaattinen valmiste on laimentamisen jälkeen 100 % vettä vailla vaikuttavia ainesosia. Joissakin tutkimuksissa tarkka mittaristo on osoittanut, että lääkkeessä on muutakin kuin vettä – mutta lähempi tarkastelu osoitti kyseessä olevan lääkepullosta liuenneita lasimolekyylejä.[25]

Lainsäädäntö ja sääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa homeopaattisia valmisteita valvoo Fimea. Valvontavelvoite on peräisin ihmis- ja eläinlääkedirektiiveistä, joihin homeopaattiset valmisteet sisällytettiin vuonna 1992.[26]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kayne, Steven B.: Homeopathic Pharmacy, Theory and Practice, 2. painos 2006, ISBN 0-443-10160-4
  • De Schepper, Luc: Hahnemann Revisited, a Textbook of Classical Homeopathy For the Professional, ISBN 0-942501-12-8
  • Hahnemann, Samuel: Parantamistaidon Organon, Aude Sapere Kirjat, Tammer-Paino Oy 2005, ISBN 952-99299-2-7
  • Lauraéus, Ritva: Homeopatiaa koko perheelle, Otava, 2015, Keuruu ISBN 978-951-1-29091-9
  • Vuori, Hannu: Lääketieteen historia, Gummerus, 1979, Jyväskylä, ISBN 951-20-1760-1
  • Saarinen, Saana (toim.) : Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa, Edita, 1998, Helsinki ISBN 951-37-2526-X
  • Voegeli, Adolf: Homeopaattisen hoidon aakkoset, WSOY, Juva, 1988, ISBN 951-0-14823-7
  • National Center for Complementary and Alternative Medicine: Homeopathy (27.01.2006) [1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Javanainen, Markku & Saano, Veijo: Homeopatian taustat ja nykykäytäntö. Suomen Lääkärilehti, 1996, 51. vsk, nro 1–2, s. 53–58. Artikkeli Skepsis ry:n sivuilla. Viitattu 5.2.2016.
  2. ↑ Lääketieteen sanasto: homeopatia Terveyskirjasto. Lääkäriseura Duodecim. Viitattu 5.2.2016.
  3. ↑ Näkökulma: Google uskoo homeopatiaan ja se on vaarallista! yle.fi. Viitattu 5.1.2017.
  4. ↑ Laaja selvitys: Homeopatia on yhtä tyhjän kanssa Yle Uutiset. Viitattu 5.1.2017.
  5. ↑ Trent Medicines Information: Clinical evidence for homeopathy (PDF) (Iso-Britannian kansallisten terveysviranomaisten julkaisema katsaus homeopatian terveysvaikutuksista tehtyihin tutkimuksiin ja suosituksiin homeopaattisten hoitojen käytöstä. Katsauksessa arvioidaan useita meta-analyyseja ja kliinisiä testejä.) www.sps.nhs.uk. lokakuu 2017. Newcastle: NHS England Specialist Pharmacy Service. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
  6. ↑ Tuomisto J & Koulu M: Farmakologian historiaa., s. 22-24. Teoksessa Koulu M, Mervaala E & Tuomisto J: Farmakologia ja toksikologia. (8. p.). Kuopio: Kustannus Oy Medicina, 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.
  7. ↑ a b c Saarinen, Saana (toim.) : Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa, Edita, 1998, Helsinki ISBN 951-37-2526-X
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Kayne, Steven B.: Homeopathic Pharmacy, Theory and Practice, 2. painos 2006, ISBN 0-443-10160-4
  9. ↑ Ampiaisen pisto toi eteen sarjan erilaisia hoitovaihtoehtoja – Keski-Euroopassa ei aina tiedä, milloin lääke on lumetta ja milloin ei Yle, 2019
  10. ↑ Ruskoaho, Vuorenkoski: Lääkärit suhtautuvat kriittisesti uskomushoitoihin. Suomen lääkärilehti, 2016/39 VSK 71. Suomen lääkäriliitto.
  11. ↑ a b c d e f g h De Schepper, Luc: Hahnemann Revisited, a Textbook of Classical Homeopathy For the Professional, ISBN 0-942501-12-8
  12. ↑ a b Samuel Hahnemann, Founder of Homeopathy (Arkistoitu sivu) Homeopathy Tutorial. Creighton University School of Medicine. Viitattu 5.2.2016. (englanniksi)
  13. ↑ Atwood, Kimball: Homeopathy and Evidence-Based Medicine: Back to the Future – Part I Science Based Medicine. 4.1.2008. Viitattu 9.1.2017.
  14. ↑ Siikamäki, Heli & Kyrönseppä, Hannu: Malaria. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim, 2001, 117. vsk, nro 9, s. 929–938. Duodecim. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.2.2016.
  15. ↑ a b Whitmont, Edward C.: Psyche and Substance, Essays on Homeopathy in the Light of Jungian Psychology, North Atlantic Books, Berkeley, California, 1983, ISBN 1-55643-106-6
  16. ↑ a b Hahnemann, Samuel: Parantamistaidon Organon. Aude Sapere Kirjat, Tammer-Paino Oy 2005, ISBN 952-99299-2-7
  17. ↑ a b c Lauraéus, Ritva: Homeopatiaa koko perheelle, Otava, 1999, Keuruu ISBN 951-1-15736-1
  18. ↑ Hahnemann, Samuel: Parantamistaidon Organon, Aude Sapere Kirjat, Tammer-Paino Oy 2005, ISBN 952-99299-2-7
  19. ↑ a b c d http://homeoint.org/books/hahchrdi/hahchr00.htm
  20. ↑ a b Vithoulkas, George: Homeopatian perusteet, WSOY, Helsinki 2. painos 2002 ISBN 951-0-27967-6
  21. ↑ Maddox J, Randi J ja Stewart WW: "High-dilution" experiments a delusion. Nature, 1988, 334. vsk, nro 6180, s. 287-291. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 1.10.2008.
  22. ↑ William J. Cromie: Ig Nobels Laugh at Science. The Harvard University Gazette, 15.10.1998. Harvard University. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2008.
  23. ↑ Shang A, Huwiler-Müntener K, Nartey L, Jüni P, Döriga S, Sterne JAC., Pewsner D ja Egger M: Are the clinical effects of homoeopathy placebo effects? Comparative study of placebo-controlled trials of homoeopathy and allopathy. The Lancet, 2005, 366. vsk, nro 9487, s. 726-732. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2008.
  24. ↑ Homoeopathy's benefit questioned 26.8.2005. BBC. Viitattu 17.7.2008.
  25. ↑ Singh S, Edzard E: Trick or Treatment - Alternative Medicine on Trial, 2008: Sivut 105–157
  26. ↑ Koski, Sari: Homeopaattiset valmisteet lääkevalvonnassa sic! Lääketietoa Fimeasta. 3/2014. Viitattu 8.1.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hahnemann, Samuel: Parantamistaidon Organon. Suomenkielinen laitos. Aude Sapere Kirjat, ISBN 952-99299-2-7
  • De Schepper, Luc: Hahnemann Revisited: A Textbook of Classical Homeopathy For the Professional. ISBN 0-942501-12-8
  • Kent, James Tyler: Lectures on Homoeopathic Philosophy, B. Jain Publishers Pvt Ltd., New Delhi, ISBN 81-7021-179-4
  • Roberts, Herbert A.: The Principles and Art of Cure by Homoeopathy, B. Jain Publishers (P.) Ltd., Delhi, ISBN 81-7021-028-3
  • Vithoulkas, George: Homeopatia, Tulevaisuuden lääketiede. WSOY, Helsinki 1990. ISBN 951-0-16351-1
  • Voegeli, Adolf: Homeopaattisen hoidon aakkoset. WSOY, Helsinki 1988. ISBN 951-0-14823-7
  • Whitmont, Edward C.: Psyche and Substance: Essays on Homeopathy in the Light of Jungian Psychology. North Atlantic Books, Berkeley, California, 1983. ISBN 1-55643-106-6
  • Paholaisen asianajaja: Opaskirja skeptikolle. Toimittaneet Heta Häyry, Hannu Karttunen ja Matti Virtanen. Ursan julkaisuja 38. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7
  • Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja. Ursan julkaisuja 81. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Teoksen verkkoversio.
  • Tuomisto, J. – Koulu, M.: Farmakologian historiaa. — Koulu, M. – Mervaala, E. – Tuomisto, J.: Farmakologia ja toksikologia. 8. p. s. 22-24. Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Homeopatia.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Homeopatia&oldid=21818431”