Pohjois-Irlannin konflikti

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta The Troubles)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tarkennus: Tiedot ja kuolleiden määrät syytä lähteistää.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Brightonin Grand Hotel IRA:n pommi-iskun jälkeen vuonna 1984.

Pohjois-Irlannin levottomuudet (engl. The Troubles, iiriksi Na Trioblóidí ’hankaluudet’) olivat irlantilais- ja brittimielisten välisten väkivaltaisten yhteenottojen ajanjakso Pohjois-Irlannissa vuosina 1968–1998. Tilanne oli väkivaltaisin ja kärjistynein vuosina 1969–1976. Hajanaista väkivaltaa esiintyy vieläkin.

Pohjois-Irlanti on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Alueen katoliset asukkaat halusivat kuitenkin osaksi Irlannin tasavaltaa.[1] Pohjois-Irlannin protestantit tahtoivat säilyttää Ulsteriksi kutsumansa alueen osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Protestantit syrjivät katolisia politiikassa, työnhaussa ja virkojen tai asuntojen jaossa. Syrjintä johti vuonna 1968 katolisten kansalaisoikeusmarsseihin, joihin protestanttien äärijärjestöt vastasivat hyökkäämällä marssijoiden kimppuun. Pohjois-Irlannin täysin protestanttinen poliisi hajotti aktivistien mielenosoitukset. Katoliset alkoivat mellakoida väkivaltaisesti.

Protestanttien ja katolisten välinen väkivalta levisi koko Pohjois-Irlantiin elokuussa 1968. Britannia lähetti alueelle armeijan joukkoja ja Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA aktivoitui. 1970-luvulla osapuolten välille syntyi kiihtyvä väkivallan kierre. Ajoittain vakavat levottomuudet yltyivät lähes sisällissodaksi. Sekä brittimieliset Ulster-aktivistit että IRA tekivät tuhoisia pommi-iskuja ja aseellisia hyökkäyksiä. IRA kävi paikoin sissisotaa, jossa lukuisia poliiseja ja sotilaita sai surmansa. Ulster-aktivistit surmasivat runsaasti katolisia siviilejä. Eri tahojen välisessä koston kierteessä kuoli yli 3 600 ihmistä[1] ja kymmeniä tuhansia haavoittui.

Vaikka kriisillä oli selvä uskonnollinen ulottuvuus, se ei ollut kuitenkaan luonteeltaan uskonsota. Levottomuudet hiipuivat vähitellen 1990-luvulla molempien osapuolien äärijärjestöjen menetettyä kannatustaan. Vuonna 1998 solmittiin alustava Pitkäperjantain sopimus. Väliaikainen IRA lopetti aseellisen toimintansa vuonna 2005 ja lakkautti itsensä vuonna 2008.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cranberries -yhtye teki kappaleen liittyen Pohjois-Irlannin levottomuuksiin. Kappaleen nimi on Zombie.[2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin levottomuuksien syynä on yleisimmin pidetty kiistaa siitä, kuuluuko alue Yhdistyneeseen kuningaskuntaan vai Irlantiin. Englantilaiset valtasivat Irlannin jo vuosisatoja sitten. Alueiden hallinnan varmistamiseksi englantilaisia ja skotteja muutti Irlantiin siirtomaaisänniksi, jotka asettuivat parhaille viljelymaille. Uskonpuhdistuksessa Englanti kääntyi protestanttiseksi, mutta Irlanti jäi katoliseksi. Tämän jakolinjan vuoksi kriisissä oli vahva uskonnollinen lataus, vaikka uskonto ei ollutkaan levottomuuksien varsinainen syy. Irlantilaiset kapinoivat muutamaan otteeseen siirtomaaisäntiään vastaan 1800-luvulla, koska nämä rajoittivat huomattavasti heidän oikeuksiaan.

Irlannissa nousi nationalistinen aalto 1800-luvun aikana. Itsenäisyys- ja sisällissodan jälkeen maa erosi Isosta-Britanniasta omaksi valtiokseen vuonna 1923. Kuusi Pohjois-Irlannin kreivikuntaa jäi kuitenkin Irlannin ulkopuolelle. Alueen väestöstä kaksi kolmasosaa oli protestantteja, jotka kannattivat Ulsteriksi kutsumansa alueen säilymistä osana Isoa-Britanniaa. Maltillisia brittimielisiä kutsuttiin unionisteiksi ja jyrkimpiä lojalisteiksi. Pääosin katoliset nationalistit kannattivat liittymistä Irlantiin. Nationalistien jyrkin äärilaita olivat tasavaltalaiset. Katolisen Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) tavoitteena oli jo 1920-luvulla alueen liittäminen osaksi Irlantia. IRA taisteli aluksi myös jaon hyväksynyttä Irlannin hallitusta vastaan, mutta luopui myöhemmin hallituksen vastustamisesta.

Kriisiin taustalla oli myös unionistien katolisiin kohdistama taloudellinen ja sosiaalinen syrjintä, jota unionistipoliittikko ja nobelisti David Trimble kutsui "kylmäksi taloksi".[3] Unionistit pysyttelivät vallassa säätämällä vaalipiirit ja vaalitavan oman enemmistönsä varmistamiseksi. Esimerkiksi liikemiehillä oli vaaleissa useita ääniä. Valta parlamentissa ja suurimmissa kunnissa pysyi unionisteilla yli viisi vuosikymmentä ja poliisilaitos oli täysin protestanttinen. Katolisilta estettiin pääsy julkisiin virkoihin ja moniin kaupan ja teollisuuden alojen töihin. Katoliset olivat protestantteja kolme kertaa useammin työttömiä ja asuivat huonommin toimeentulevilla asuinalueilla.[4] Protestanttien ja katolisten välit olivat viileät ja runsaasti katolisia muutti maasta 1950-luvulla.

Jo ennen varsinaisten levottomuuksien syttymistä, alueella oli unionistien ja nationalistien välisiä yhteenottoja. 1930- ja 1950-luvuilla Belfastissa mellakoitiin. Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA hyökkäsi pohjoisessa kampanjassa Pohjois-Irlannin turvallisuusviranomaisia vastaan 1942–1944. Brittien ja Irlannin hallitus lähes kukistivat IRA:n 40-luvulla. Vuonna 1956 IRA aloitti rajasodaksi kutsutun sissisodan hyökkäämällä Pohjois-Irlannin poliisiasemille. Hallitus vastasi pidättämällä satoja epäiltyjä IRA-aktivisteja. Järjestön toiminta hiipui huomattavasti vuoteen 1958 mennessä, mutta rajasota päättyi vasta vuonna 1962. IRA:n aseellisella kampanjalla ei ollut laajaa siviilien tukea ja se epäonnistui. Unionistien ja tasavaltalaisten välinen juopa kuitenkin syveni entisestään.[5]

Levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osapuolten järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Protestanttifundamentalistit ja lojalistit perustivat 1956 Ulster Protestant Action (UPA) -järjestön, jonka tarkoitus oli puolustaa Ulsteria IRA:a vastaan. Puolueen perustajiin lukeutuivat myöhemmin tunnetut poliitikot Ian Paisley, Desmond Boal, Noel Doherty ja Billy Spence. 1964 katoliset aktivistit aloittivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kampanjan CSJ:n. Siitä kehittyi vuonna 1967 Kansalaisoikeusliike NICRAn, johon liittyi myös joitakin protestantteja. NICRA vaati tasaista äärioikeutta, virkapaikkojen avaamista katolilaisillekin ja puolisotilaallisen erikoispoliisi B-Specialsien hajottamista. [6]

Huhtikuussa 1966 Pohjois-Irlannin katoliset juhlivat vuoden 1916 pääsiäiskapinan 50-vuotispäivää. Vuosipäivä ja perustettu kansalaisoikeusliike herättivät unionisteissa pelkoa IRA:n uudesta noususta. Haluttiin ryhtyä vastatoimiin. Huhtikuussa 1966 jyrkän antikatolinen unionisti Ian Paisley perusti Ulsterin perustuslain puolustuskomitean ja sen puolisotilaallisen siiven UPV:n. Paisleyn mukaan IRA oli voimistumassa uudelleen ja katolinen kirkko sekaantui politiikkaan tukemalla IRA:ta. Paisley piti hallituksessa istuvia maltillisia unionisteja liian pehmeinä. Samaan aikaan osin samat aktivistit perustivat Ulsterin vapaaehtoisjoukot (UVF), jotka hyökkäsivät 1966 IRA-aktivistien kimppuun polttopulloilla.

NICRA vaati äänestyksen, työhönoton ja asuntopolitiikan korjaamista sekä puolisotilaallisen B-Specials-erikoispoliisin lakkauttamista.[7] Pohjois-Irlannin pääministeri, maltillinen unionisti Terence O'Neill kannatti muutoksia, Hän sai vastaansa Ian Paisleyn kaltaiset kovan linjan unionistikonservatiivit. O'Neillin hallitus joutui sekä jyrkkien unionistien että tasavaltalaisten epäsuosioon.

Katolisten joukkomielenosoitukset 1968–1969, lojalistien ja poliisien vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1968 opiskelijat radikalisoituivat myös Pohjois-Irlannissa. Kansalaisoikeusjärjestö NICRA aloitti pienet protestit keväällä 1968.[6]

NICRA järjesti ensimmäisen suuren marssinsa Coalislandista Duncannoniin 24. elokuuta 1968. Mielenosoitus sujui rauhallisesti, vaikka poliisi pysäytti marssijat ja paikalle tulivat myös paisleylaisiksi kutsutut vastamielenosoittajat. Hallituksen ja NICRA:n kiellosta piittaamatta seuraava kansalaisoikeusmarssi järjestettiin Derryssä 5. lokakuuta 1968.[6] Poliisi saapui paikalle jo ennen marssin alkua ja hajotti laittoman mielenosoituksen hakkaamalla mielenosoittajia ja sivullisia miehiä, naisia ja lapsia silmittömästi pampuilla.[8] 100 henkilöä loukkaantui ja väkivallan kohteeksi joutui myös työväenpuolueen kansanedustajia, joista Gerry Fitt kannettiin pää verta vuotavana ambulanssiin. Mellakoijat käyttivät palopommeja ja sytyttivät paloauton tuleen.[9]

9. lokakuuta 1968 Ian Paisleyn kannattajat pysäyttivät Belfastissa järjestetyn mielenosoituksen, joka oli suunnattu Derryn poliisiväkivaltaa vastaan.[6] Paisley ja Ronald Bunting kannattajineen saapuivat myös Armaghissa 30. marraskuuta järjestettyyn mielenosoitukseen, mutta joutuivat myöhemmin joksikin aika pidätetyiksi. 4. joulukuuta lojalistit ja marssijat ottivat yhteen Dungannonissa. Marraskuussa Terence O Neill ilmoitti myöntyvänsä joihinkin kansalaisoikeusliikkeen vaatimuksiin.

Katolilaisaktivistien uudenvuodenpäivänä 1969 aloittama marssi Belfastista Derryyn joutui väijytykseen 4. tammikuuta 1969. 200 lojalistia, joiden joukossa oli vapaavuorossa olleita B-Specials-poliisijoukkoja hyökkäsi marssijoiden kimppuun sillalla aseinaan rautatankoja, keppejä, pulloja ja kiviä. 13 marssijaa joutui sairaalaan. Marssijoiden mielestä poliisi ei puuttunut tapahtumiin riittävän tehokkaasti. Derryn protestanttialueella tapahtui uusi hyökkäys ja poliisi tunkeutui Derryn Bogsidessa katolisten koteihin. Seuraavina päivinä syttyi mellakoita varsinkin Derryssä ja Newryssä.

Lojalistijärjestöt UVF ja UPV tekivät huhtikuussa 1969 useita pommi-iskuja. Tarkoituksena oli vierittää iskut IRA:n syyksi.[10] 19. huhtikuuta 1969 poliisi pahoinpiteli katolisen Samuel Devennyn vakavasti tämän kotona. Myös perheen tyttäret joutuivat väkivallan kohteiksi. Devenny kuoli vammoihinsa sairaalassa 17. heinäkuuta. 14. kesäkuuta poliisi pahoinpiteli Dungivenin katumellakoissa henkihieveriin 67-vuotiaan Francis McCloskeyn, joka kuoli seuraavana päivänä. Hänestä tuli levottomuuksien ensimmäinen kuolonuhri. Maltillinen O'Neill vetäytyi pääministerin virasta huhtikuussa 1969.[10] IRA aktivoituu uudestaan vuonna 1969, mutta järjestöllä oli käytössään vain vähän vanhoja aseita.[4]

Derryn ja Belfastin levottomuudet 1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. elokuuta 1969 protestantit järjestivät Derryssä "Apprentice Boys" -veljeskunnan marssin, jonka reitti kulki läheltä Derryn Bogsiden irlantilaismielisten korttelia. Nationalistit heittelivät marssijoita kivillä ja nauloilla. Syntyi kahinoita, joita vähälukuinen poliisi ei kyennyt tai halunnut estää. Katolisessa Bogsidessa syttyi kapina ja poliiseja heiteltiin katoilta palopommeilla. Kymmenet poliisit loukkaantuivat. Poliisi hyökkäsi kaupunginosaan panssaroiduilla ajoneuvoilla, vesitykeillä ja CS-kaasulla aseistettuna. Satojen nationalistien vastustus oli niin tiukkaa, että Bogsiden taisteluksi kutsuttu mellakointi jatkui useita päiviä.[11]

14. elokuuta paikalle tulivat tuliasein varustetut B-Specials-reserviläispoliisit (USC). Katoliset pelkäsivät, että tekeillä oli joukkomurha. B-Specials-joukot ampuivatkin joitakin mielenosoittajia. Saman päivän iltana Pohjois-Irlannin pääministeri pyysi Isolta-Britannialta armeijaa Derryyn erottamaan poliisi ja mellakoijat toisistaan. Tässä vaiheessa levottomuuksia pääosa protestanteista piti armeijaa puolueettomana, vain muutamat vastustivat sitäkin. Mellakoinnissa haavoittui vakavasti ainakin 350 poliisia. Myöhemmin tapahtumista julkaistiin Scarmanin raportti. Raportissa poliisin toimintaa kuvattiin asialliseksi, mutta riittämättömäksi. Erikseen mainittiin B-Specials-joukkojen yhteydet lojalisteihin.

Derryn tapahtumien jälkeen irlantilaismieliset järjestivät protesteja Belfastissa ja muualla Pohjois-Irlannissa. Belfastin tapahtumista tuli osittain katolisiin kohdistuva puhdistus. Jotkut johtivat välikohtauksiin poliisin kanssa ja hyökkäyksiin poliisiasemille. Lojalistit tunkeutuivat protestanttien kortteleihin polttaen kymmeniä koteja ja liikehuoneistoja. Myös protestanttien koteja tuhottiin. Muutamia tuhansia ihmisiä ajettiin pois ja/tai pakeni.

Aseellisia taisteluja käytiin nationalistien ja lojalistien sekä nationalistien ja poliisin välillä. Joissain tapauksissa poliisi tuki lojalisteja mm. olemalla saapumatta paikalle. Eräässä tapauksessa poliisi tulitti panssariautosta asuinkorttelia konekiväärillä. Muutamin paikoin poliisi ampui mellakoijia. Irlannin pääministeri Jack Lynch syytti Pohjois-Irlannin poliisia. 14. elokuuta alkaen brittijoukot määrättiin Derryyn, mutta nämä eivät koettaneet päästä Bogsideen, mikä rauhoitti mellakat. Pohjois-Irlanti määrättiin brittiarmeijan komentoon.

Falls Curfew[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irlannin tasavaltalaisarmeija alkoi nyt puolustaa katolisia alueita protestanttien väkivaltaa vastaan. IRA pystyikin estämään pääsyn joillekin alueille, esimerkiksi "Vapaaseen Derryyn".

Väkivalta jatkui ja lisääntyi 1970–1972.

11. lokakuuta poliisi ampui pari Ulsteria puolustanutta siviiliä, ja UVF-aktivisti tappoi brittisotilaan.

Kesäkuun alussa 1970 sattui Falls Curfewiksi kutsuttu välikohtaus, jossa nuoret ensin heittelivät aseita etsiviä brittisotilaita mm. kivillä.[12] Nuoret olivat vihaisia, koska noin viikko sitten oli tapahtunut aseelline välikohtaus lojalistien kanssa, ja sotilaat pyrkivät viemään heiltä puolustusaseet pois.[12]

Pieni välikohtaus laajeni mellakaksi. Virallisen IRA:n aktivistit alkoivat heitellä sotilaita omatekoisilla käsikranaateilla. Pian oli käynnissä tulitaisteluja brittisotilaiden ja noin 60–90 Virallisen IRA:n jäsenen välillä. Armeija jatkoi CS-kaasukanisterien ampumista. Kanistereita meni kattojen ja ikkunoiden läpi taloihin. Siviilit alkoivat poistua alueelta. Armeija saartoi noin neljän tunnin taistelun jälkeen 3 000 asunnon alueen pidätyksiä varten.[13] Mellakka ja ammuskelu jatkui vielä tunteja ja viimeiset laukaukset ammuttiin seuraavana aamuna. Armeija tutki noin tuhat kotia ja tappoi neljä siviiliä koko operaation aikana. 60 siviiliä ja 15 sotilasta vammautui. Falls Curfewin välikohtaus huononsi tuntuvasti katolisen työväenluokan ja brittiarmeijan välejä, eikä armeija ollut enää puolueeton. Niinpä IRA lisäsi kannatustaan työväenluokan parissa. Toisaalta välikohtaus ajoi Väliaikaisen ja Virallisen IRA:n riitoihin. Virallinen IRA syytti Väliaikaista IRA:ta tulitaistelun aloittamisesta ja Virallisen IRA:n jättämisestä armeijan joukkojen hyökkäyksen kohteeksi. Seuraavana vuonna kilpailevat IRA:t kostivat toisilleen asein.

Kesäkuussa 1971 armeija ampui kaksi siviiliä ja kolme sotilasta surmattiin, mikä pahensi kriisiä entisestään.[14]

Elokuussa 1971 armeija aloitti laajan pidätysoperaation, jota se kutsui nimellä "Operaatio Demetritus". Lähinnä irlantilaismielisiä, myöhemmin myös lojalisteja vangittiin ilman tuomiota. Syyksi riitti pelkkä epäily.[15] Pidätysoperaatio ajoi kohtalaisen maltillisetkin nationalistit pois yhteistyöstä valtion kanssa. Tämä kiihdytti tuntuvasti väkivaltaa.[16]

Joulukuussa 1971 nationalistit julistivat erään Derryn alueen itsehallinnon alle olevaksi "Free Derryksi".

Verinen sunnuntai[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA:n suosio kasvoi merkittävästi, kun brittisotilaat tappoivat eräässä välikohtauksessa kaksi nuorta miestä. Ison-Britannian laskuvarjojoukot surmasivat vuoden 1971 elokuussa Ballmurphyssä yksitoista siviiliä. Virallinen IRA alkoi tehdä pommi-iskujaan 11. joulukuuta 1971.

Verisunnuntaina 30. tammikuuta 1972 Ison-Britannian laskuvarjojoukot ampuivat Derryn Bogsidessä järjestetyssä kansalaisoikeusmielenosoituksessa takaapäin pakenevia mellakoijia surmaten 14 ja haavoittaen 13:a. Tämä herätti valtavan vihan irlantilaisissa, ja väliaikaiseen IRA:an liittyi paljon uusia jäseniä. Samaan aikaan marxilainen, virallinen IRA solmi tulitauon, mutta toimi vielä 1973.

Vuonna 1972 IRA alkoi käydä sissisotaa varsinkin Etelä-Armaghissa ja brittihallitus yritti neuvotella väliaikaisen IRA:n kanssa monta kertaa vuosina 1972 ja 1973.

Poliisin, lojalistien ja armeijan väkivalta ja IRA:n miehittämien alueiden vastaiset operaatiot ajoivat väliaikaisen IRA:n aloittamaan pommikampanjan vuonna 1972. Iso-Britannia siirsi Pohjois-Irlannin suoraan hallintaansa 1972. Samana vuonna brittiarmeija valtasi "Vapaan Derryn" "Operaatio Motormanissa". Vaikka IRA pyrki ilmoittamaan näistä pommi-iskuista alueen asukkaille puhelimitse, ne usein surmasivat ja haavoittivat paljon sivullisia. Pohjois-Irlannin väkivalta huipentui vuonna 1972, jolloin 500 ihmistä kuoli, puolet heistä siviilejä.

Ulsterin puolustusliitto UDF syntyi vastauksena IRA:n toimintaan.

Vuonna 1973 monet puolueet yrittivät rakentaa rauhaa ja syntyi Sunningdalen sopimus. Tarkoitus oli vuonna 1974 perustaa katolilaisten ja protestenttien yhteishallinto, mutta Ian Paisleyn johtama kovan linjan unionistiryhmä vastusti sitä, koska se päästi irlantilaismieliset nationalistit maan hallintoon. Paisleyn puolue DUP sai vaaleissa yli puolet äänistä ja 11/12 Pohjois-Irlannin parlamenttipaikoista. IRA ei ollut sopimukseen tyytyväinen ja vuosi 1975 oli yksi verisimmistä, surmansa sai satoja ihmisiä vielä vuonna 1976.

"Pitkä sota"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IRA alkoi tehdä pommi-iskuja Englannissa vuonna 1973.[17]

Tuomituilta IRA-aktivisteilta evättiin poliittisen vangin oikeudet vuonna 1976.

Vangitut IRA-aktivistit aloittivat jo vuonna 1976 likaisen protestin töhrien selliensä seiniä ulosteella. Vartijoiden harjoittama väkivalta oli Long Keshin vankilassa arkipäivää.[18] Tämä protesti laajeni lopulta nälkälakoiksi, joissa kuoli yli kymmenen IRA-aktivistia. Näistä tunnetuin oli Bobby Sands. Monet väkivallan tekijät olivat puolin ja toisin köyhästä työväenluokasta.[19]

Eri taistelujärjestöt mm. IRA, UDF ja UVF harjoittivat rahojen hankkimista mm. ulkomaisilta tulevin lahjoituksin, laillisin liiketoimin, suojelurahojen keruulla, salakuljetuksella ja muulla rikollisuudella, ja viholliset tekivät tässä jopa yhteistyötä keskenään.[20] Irlannin hallituksen toimet IRA:ta vastaan olivat 1970-luvulla löysiä eikä maa valvonut Pohjois-Irlannin vastaista rajaansa tehokkaasti.[21]

Sekä protestanttien että katolilaisten riveissä alkoi näkyä 1970-luvun puolivälissä kyllästyminen väkivaltaan. Vuonna 1977 IRA:n Gerry Adams loi taktiikan, jossa IRA toimi sekä politiikassa että asein "ballot and bullet".[22] IRA salakuljetti tavaraa rajan yli suuntaan ja toiseen[23] pyrkien hankkimaan näin rahaa. Laittomat rajanylityspaikat olivat vaikeakulkuisella alueella, ja tulliviranomaisia liian vähän.[24] Kun armeija asetti erilaisia tiesulkuja, IRA siivosi ne pois. Muutenkin lain valvonnassa oli ongelmia rajan molemmin puolin siviiliviranomaisten haluttomuuden takia.[25] Nämä eivät antaneet turvajoukoille todisteita epäiltyjen IRA:n jäsenten toimista.[25] IRA piti majaansa Dundalkin kaupungissa Irlannissa.[24]

Jyrkän marxilainen INLA teki monia tuhoisia pommi-iskuja 1980-luvun alussa ja puolivälissä. Myös IRA jatkoi pommikampanjaansa, samoin kuin lojalistiryhmittymät. Molemmat hankkivat aseita ulkomailta. Britannian armeija tuki salaa lojalistiryhmiä neuvoen näitä muun muassa kohteiden valinnassa. Näin säästettiin ihmishenkiä, mutta toisaalta armeija neuvoi joskus murhaamaan syyttömiäkin. INLA hajosi kahtia 1986, kun siitä irtosi IPLO. Näiden välinen sota heikensi INLA:aa ratkaisevasti.

IRA kävi aktiivista sissisotaa Etelä-Armagh’ssa 1990-luvun alkuvuosina.

Rauhanprosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Margaret Thatcherin hallitus ja Irlanti sopivat vuonna 1985 Pohjois-Irlannin asemasta.[26][27] Äärijärjestöjen kannatus alkoi heiketä 1990-luvun alkuun mennessä molemmin puolin, vaikka esim. katolisten syrjintä työelämässä jatkuikin.[28] Sinn Féinin Gerry Adams ja SDLP:n John Hume tekivät rauhanaloitteen vuonna 1993.[29][30] Prosessia edisti merkittävästi Irlannin pääministeri Albert Reynolds,[31] joka taivutteli tasavaltalaisia pois väkivallasta ja neuvotteluihin.1990-luvun alussa UDA ja UVF kiihdyttivät katolisten siviilien tappamista.

Eri järjestöt julistivat tilapäisiä tulitaukoja jo vuonna 1994[32] ja vuonna 1998 päästiin alustavaan Pitkänperjantain sopimukseen. Väliaikainen IRA lopetti aseellisen toimintansa vuonna 2005 ja lakkautti itsensä 2008.

Hajanainen väkivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka vanhan polven aktivistit solmivatkin rauhan, jotkut pienet ääriryhmät jatkoivat yhä väkivaltaa. Näitä olivat mm. Real IRA ja Continuity IRA sekä jotkut lojalistijärjestöt. Osin nämä olivat pelkkiä rikollisjärjestöjä, jotka taistelivat keskenään toiminta-alueista.[33] Ajoittain väkivalta jatkui päiväkausia kerrallaan Belfastissa.[34]

Kun Yhdistynyt kuningaskunta erosi Euroopan unionista vuonna 2020, Britannia-mieliset unionistit alkoivat maaliskuussa 2021 mellakoida. He ottivat yhteen poliisin ja myös irlantilaismielisten nationalistien kanssa. Mellakoiden eräs syy oli se, että Pohjois-Irlanti jäi sopimuksen mukaan käytännössä Euroopan unioniin ja Pohjois-Irlannilla oli nyt tulliraja Ison-Britannian kanssa.[35][36] Toinen syy oli se, että irlantilaismielisen puolueaktiivin hautajaisissa ei noudatettu koronarajoituksia, eikä poliisi nostanut tästä syytettä.[37]

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotaa ovat käyneet erilaiset terroristijärjestöt, muun muassa nationalistinen IRA (Irish Republican Army) sekä unionistiset/lojalistiset UVF (Ulster Volunteer Forces) ja UDA (Ulster Defence Association). Lisäksi sotaan ovat osallistuneet Pohjois-Irlannin puolisotilaallinen poliisi RUC (Royal Ulster Constabulary) sekä Yhdistyneen kuningaskunnan asevoimat.

Levottomuuksien uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irlannin levottomuudet ovat 1960-luvulta lähtien vuoteen 2001 vaatineet 3 523 kuolonuhria. Näistä suurin osa menetti henkensä Pohjois-Irlannissa, mutta myös muualla Euroopassa levottomuudet ovat vaatineet kuolonuhreja. Irlannin lisäksi eniten kuolonuhreja on tullut Isossa-Britanniassa.

Levottomuuksien vuoksi kuolleita vuosina 1969–2001

  • 2055 tasavaltalaisten ryhmien (mm. IRA) vuoksi
  • 1020 unionististen/lojalististen ryhmien (mm. UVF ja UDA) vuoksi
  • 368 brittiläisten ja irlantilaisten turvallisuusviranomaisten vuoksi
  • 80 tuntemattomien tekijöiden vuoksi

Uhrien taustat

  • 1857 siviiliä
  • 1121 turvallisuusjoukkojen jäsentä (lähinnä Yhdistyneen kuningaskunnan armeijan sotilaita ja RUC:n poliiseja)
  • 394 tasavaltalaisjoukkojen jäsentä
  • 151 unionisti/lojalistijoukkojen jäsentä

Eniten kuolonuhreja levottomuudet vaativat Belfastissa sekä Armagh'n ja Tyronen kreivikunnissa.[38]

Uhrit vuosittain[39]


Pohjois-Irlannin konfliktin takia kuolleet vuosittain
Vuosi Kuolleiden
lukumäärä
2015 2
2014 2
2013 1
2012 2
2011 1
2010 2
2009 5
2008 1
2007 3
2006 3
2005 5
2004 5
2003 11
2002 13
2001 16
2000 19
1999 8
1998 55
1997 22
1996 18
1995 9
1994 64
1993 88
1992 88
1991 97
1990 81
1989 76
1988 104
1987 98
1986 61
1985 57
1984 69
1983 84
1982 111
1981 114
1980 80
1979 121
1978 82
1977 110
1976 297
1975 260
1974 294
1973 255
1972 480
1971 171
1970 26
1969 16

Muut uhrit, vahingonteot jne.

Erilaisten väkivaltaisuuksien ja niiden seurauksien lukumääriä[40]
Tapahtuma Lukumäärä
Vamma 47 541
Ampumavälikohtaus 36 923
Aseellinen ryöstö 22 539
Puolisotilallisesta toiminnasta syytettyjä 19 605
Pommi-isku tai sen yritys 16 209
Tuhopoltto 2 225

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adams, James: Terrorismi. (The financing of terror, 1986.) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsingissä: Otava, 1987. ISBN 951-1-09369-X.
  • Leppymättömät, Simopekka Nuortamo, Otava 1991, ISBN 951-1-11586-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b BBC - History - The Troubles www.bbc.co.uk. Arkistoitu 15.5.2018. Viitattu 11.8.2020. (englanniksi)
  2. ↑ ”The Cranberries - Zombie”. (englanniksi)
  3. ↑ The Nobel Peace Prize 1998 NobelPrize.org. Viitattu 11.8.2020. (englanniksi)
  4. ↑ a b Adams 1987, s. 202.
  5. ↑ Coogan, Tim Pat: The troubles : Irelands ordeal 1966-1996 and the search for peace. Palgrave Macmillan, 2002. 839990796. ISBN 0-312-29418-2, 978-0-312-29418-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.6.2020).
  6. ↑ a b c d CAIN: Events: Civil Rights - A Chronology of Main Events, 1964-1972 cain.ulster.ac.uk. Viitattu 13.4.2021.
  7. ↑ BBC - History - Day the Troubles began www.bbc.co.uk. Arkistoitu 17.12.2017. Viitattu 11.8.2020. (englanniksi)
  8. ↑ CAIN: Photograph - Derry March (5 October 1968) No.1 cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  9. ↑ 1968: Londonderry march ends in violence news.bbc.co.uk. 5.10.1968. Viitattu 11.8.2020. (englanniksi)
  10. ↑ a b CAIN: Chronology of the Conflict 1969 cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  11. ↑ CAIN: Events: Stetler, R. (1970) The Battle of Bogside: The Politics of Violence in Northern Ireland cain.ulster.ac.uk. Viitattu 8.6.2020.
  12. ↑ a b Brian Hanley & Scott Millar. The Lost Revolution: The Story of the Official IRA and the Workers' Party. Penguin, 2009. pp. 157–159
  13. ↑ Left Archive: Law (?) and Orders: The Belfast ‘Curfew’ of 3-5 July 1970, Central Citizens’ Defence Committee The Cedar Lounge Revolution. 3.7.2010. Viitattu 10.4.2021. (englanniksi)
  14. ↑ The Troubles | National Army Museum www.nam.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  15. ↑ CAIN: Events: Internment: Summary of events cain.ulster.ac.uk. Viitattu 10.4.2021.
  16. ↑ Gerry Moriarty Northern Editor: Internment explained: When was it introduced and why? The Irish Times. Viitattu 10.4.2021. (englanniksi)
  17. ↑ 1973: Bomb blasts rock central London news.bbc.co.uk. 10.9.1973. Viitattu 11.8.2020. (englanniksi)
  18. ↑ IRA:n nälkälakko vaati kymmenen hengen yle.fi. Viitattu 11.8.2020.
  19. ↑ Nuortamo 1991, s. 84.
  20. ↑ Adams 1987, s. 219–224, 233, 235, 238, 240–244, 250.
  21. ↑ Adams 1987, s. 254.
  22. ↑ Adams 1987, s. 228.
  23. ↑ Adams 1987, s. 220–225.
  24. ↑ a b Adams 1987, s. 224.
  25. ↑ a b Adams 1987, s. 226.
  26. ↑ CAIN: Events: Anglo-Irish Agreement - Chronology of events cain.ulster.ac.uk. Viitattu 13.4.2021.
  27. ↑ Anglo-irish encyclopedia.com.
  28. ↑ Voiko viha lauhtua Pohjois-Irlannissa? www.lausti.com. Arkistoitu 13.5.2021. Viitattu 11.8.2020.
  29. ↑ CAIN: Peace Process: 'Irish Peace Process' - an article by Jeson Ingraham cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  30. ↑ Pohjois-Irlannin kriisi koulut.etela-karjala.fi. Arkistoitu 27.10.2014. Viitattu 11.8.2020. tarvitaan parempi lähde
  31. ↑ Albert Reynolds key player in peace process: John Hume and Gerry Adams may have started, but he helped keep it alive Belfast Telegraph. 22.8.2014. Arkistoitu 6.7.2018. Viitattu 11.8.2020.
  32. ↑ CAIN: Events: Peace: Irish Peace Process - Chronology of Key Events, 1993-1998 cain.ulster.ac.uk. Viitattu 13.4.2021.
  33. ↑ Ääriryhmät haluavat aloittaa uuden kostonkierteen Pohjois-Irlannissa Yle Uutiset. Viitattu 11.8.2020.
  34. ↑ Belfastin levottomuudet varjostavat Pohjois-Irlannin talousnäkymiä Helsingin Sanomat. 12.1.2013. Viitattu 11.8.2020. (vain tilaajille)
  35. ↑ Miksi Pohjois-Irlannissa on kahakoitu joka yö jo viikon ajan? Viisi kysymystä ja vastausta nopeasti leimahtaneista nuorten yhteenotoista Yle Uutiset. Viitattu 9.4.2021.
  36. ↑ Britannia | Brexit uhkaa jo Pohjois-Irlannin rauhaa: Puolisotilaallinen joukko veti tukensa rauhansopimukselta Helsingin Sanomat. 4.3.2021. Viitattu 9.4.2021.
  37. ↑ Britannia | Unionistit polttivat autoja ja heittelivät polttopulloilla poliiseja Pohjois-Irlannissa Helsingin Sanomat. 4.4.2021. Viitattu 9.4.2021.
  38. ↑ CAIN: Sutton Index of Deaths cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  39. ↑ CAIN: Sutton Index of Deaths cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.
  40. ↑ CAIN: Northern Ireland Society - Security and Defence cain.ulster.ac.uk. Viitattu 11.8.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pohjois-Irlannin_konflikti&oldid=21991913”